Rakkaus eivät rakasta ketään merkitystä

Kun rakkaus ei riitä - Kertomus masentuneen aviomiehestä

2020.11.14 14:47 masentuneenPuoliso Kun rakkaus ei riitä - Kertomus masentuneen aviomiehestä

Viime keskiviikkona minut tuomittiin avioeroon ja siitä lähtien olen pitänyt palkatonta vapaata. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen tuntuu siltä kuin elämässä olisi toivoa ja tulevaisuus olisi tavoittelemisen arvoinen. Juhlan kunniaksi otin alkoholia ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen. En vieläkään tiedä mistä alkaa joten palataan kaiken alkuun ja juureen.
Opiskeluaikoina tunsin löytäneeni elämäni rakkauden ja jotain suurempaa kuin mitä itse olen. Nuo hetket ovat ajan kultaamia muistoja onnellisuudesta mutta tuolloin se tunteen palo ja halu elää yhdessä oli vielä niin uskomattoman suurta. Sitseissä löydetty säätö muuttui tyttöystäväksi, avovoimaksi ja lopulta myös vaimoksi. Suunnitelmissa oli paljon mitä kokea yhdessä matkustelusta asuntolainaan ja perheeseen. Noita onnellisuuden aikoja katsoo nyt ruusunpunaisten lasien läpi mutta tunne kun toinen kuuntelee, koskee ja haluaa olla lähellä on kuin pahinta huumetta mitä voi olla.
En tiedä oliko noita onnen ja autuuden aikoja aidosti olemassa mutta muutaman aviovuoden jälkeen puolisoni vähitellen muuttui. Elämänilo katosi, ystäviä ei haluttu nähdä ja pian huomasin käyväni illanistujaisissa yksin. Kotityöt alkoivat kasaantua minun niskaani kun toinen vain halusi nukkua. Kissoista huolehtiminen loppui hänen osaltaan tyystin ja paniikkikohtausten alkaessa tajusin ettei nyt ole mikään hyvin. Pitkän maanittelun jälkeen sain ylipuhuttua hänet lääkäriin. Diagnoosi keskivaikeasta masennuksesta ja pois työelämästä.
Päätin ettei rakkaus tähän kaadu. Tästä saatana selvitään, yhdessä. Aloin opiskelemaan kaiken mitä voin oppia masennuksesta. Kun Kelan kanssa asiat eivät sujuneet niin maksoi hänen psykiatrikäynnit itse. Mutta jälleen kerran salakavalan vähitellen asiat muuttuivat. Minusta tuli omaishoitaja. Kun diagnoosi muuttui keskivaikeasta vaikeaan masennukseen jouduin huolehtimaan entistä enemmän hänestä. Pidin huolesta hänen heräämisestään, tein aamupalan sekä lounaan valmiiksi jotta voin lähteä töihin. Töissä laitoin muistutuksia hoitoajoista jotta vaimoni varmasti menee terapiakäynneille.
Vuoden päivät tätä kesti. Tilanne ei mennyt paremmaksi vaan päinvastoin, nyt alkoivat yölliset ajelut psykiatriseen päivystykseen kun olin käytännössä itsekin paniikissa hänen paniikkikohtausten suhteen. Nopeasti opin ettei häneen voi luottaa vaan minun on jäätävä odottamaan tuloksia koska hän ei kuitenkaan soita päästyään pois. Lääkitys vain lisääntyi samoin kuin erilaiset hoitokäynnit. Nyt taloudellinen taakka alkoi olla kohtuuton kun sain taistella niin Kelan kuin vakuutusyhtiön kanssa erilaisista korvauksista samalla kun asuntolainaa piti lyhentää. Yhteiskunta onneksi tuli vastaan mutta vapaa-aika meni kasvavissa määrin huolehtiessa vaimostani sekä hänen hoitonsa byrokratiasta. Milloin täytin kaavakkeita ja vein häntä kävelylenkille sekä muistutin syömisestä.
Toisen masennusvuoden alkaessa aloin itsekin tuntemaan toivottomuutta. Silti yritin ylläpitää rakkautta mutta seksuaalinen turhautuminen alkoi yhdistyä tunteelliseen riittämättömyyteen. En saanut avioliitostani enää mitään itselleni. Hyviä päiviä ei enää ollut, mitään ei voinut edes ehdottaa ja missään ei todellakaan voinut käydä ellei ollut täydellinen päivä. Sosiaalinen elämäni kuoli täysin, firman juhlat sekä illanvietot jäivät väliin. Sen sijaan minusta tuli vaimoni vartija illoiksi ja öiksi. Samalla sain kasvavissa määrin kuulla hänen kertomustaan ongelmistansa, miten hänen isänsä oli alkoholisti pahoinpitelijä eikä muu suku suostunut näkemään totuutta hänen vanhemmistaan. Näitä tarinoita alkoi kertyä huomattava määrä milloin perheväkivallasta, milloin koulukiusaamisesta.
Epätoivoissani päätin ajaa appivanhempien luokse. He tottakai tiesivät asian vaimoni mielenterveydestä mutta minun oli pakko nyt alkaa itse käymään asioita läpi. Tiesin kyllä ettei appiukko pulloon sylje ja hänelle kalja maistuu. Mutta minun oli äärimmäisen vaikea kuvitella hänen olevan viinapäissään lasta hakkaava hirviö. Keskustelu meni juuri niin hyvin kuin voi kuvitella. Mutta vastaus oli molempian appivanhempien osalta ei, heidän perheessään ei lapsia kännipäissään hakattu. Ajoin vaimoni isovanhempien luokse keskustelemaan asiasta. Jos tässä klaanissa oli jotain vialla niin minun oli nyt pakko saada tietää, aivan sama mikä on totuus, kaiken saa nyt anteeksi mutta minun on tiedettävä. Kertomus oli sama, eivät he tienneet minkään asian olevan pielessä saati, että ketään olisi hakattu kännipäissään. Tuo reissu venyi ja venyi kun vain jatkoin ajamista. En saanut aivojani ja ajatuksia kuntoon enkä tiennyt ketä uskoa. Nukuin autossa huoltoaseman pihassa ja vasta aamulla ajoin takaisin kotiin, puolet matkasta itkien. Kotioven avatessani vastassa oli kaaos. Kissanpaskat siivoamatta ja kollit ruokkimatta, lääkkeet ottamatta mutta olohuoneen sängyksi muuttunut sohva kyllä kelpasi - kuten aina.
Asiat eivät lähteneet parantumaan ja yölliset reissut päivystykseen vain lisääntyivät. Lopulta vaimoni sai lähetteen psykiatriseen osastohoitoon. Hoitojakson aikana tunsin vapautta. Enää ei tarvinnut huolehtia ruoanlaitosta ja lääkkeistä, nyt sai olla varomatta sanomisia ja pääsin viimeinkin käymään harrastamassa. Menin jopa elokuviin ja syömään, tein normaaleja asioita. Tunsin olevani taas minä, ihminen, mies jolla on tunteet ja tarpeet. Mutta samalla heräsi epäilys. Rakastanko minä enää? Kun aloin suunnittelemaan sairaalakäyntiä niin tajusin etten halua mennä sinne tapamaan vaimoani. Lopulta päätin etten mene sinne ollenkaan, tauko tehkööt hyvää meille molemmille.
Hänen palattuaan osastolta asiat olivat vähän paremmin. Mutta minun tilani heikkeni. Paluu rutiiniin tuntui pahalta, niin pahalta kun nyt jotain oli mennyt lopullisesti särki. Omat tunteelliset patoumat saavuttivat pisteen jossa kaipasin kosketusta ja huomiota enemmän kuin mitään muuta. Tätä en voi saavuttaa ihmisen kanssa joka ei muuta tee kuin sano siitä miten mikään ei tunnu miltään. Tajusin, että haluan nähdä hänen tunteensa parempina kuin ne ovat. Koko ajan elättelin toivoa siitä miten rakkaus on siellä vielä ja kun masennus siirretään syrjään niin rakkaus palaa takaisin. Nyt ei enää tuntunut tältä ja lopulta päädyin kysymään vaimoltani, että rakastatko sinä minua?
Lopulta jouduin ymmärtämään realiteetit. Rakkautta ehkä on mutta se ei ole kantava voima. En rehellisesti sanottuna tiedä miten hän koki, tiedän vain sen miten hänen oma mielensä vakuutti hänelle koko ajan miten hän on arvoton eikä ansaitse yhtään mitään koska elämässä ei ole mitään. Silti epäilyksen siemen oli nyt kylvetty. Aloin pohtimaan hänen omaa maailmankuvaansa, sitä miten kaikki tuntui olevan häntä vastaan, joskus jopa minä, hänen aviomiehensä. Faktat silti puhuivat sen puolesta ettei hän ole aivan tässä todellisuudessa kiinni ja pahin asia oli kun tajusin ettei hänellä oli aitoa halua parantua eli tehdä työtä paremman tulevaisuuden eteen. Keskustelut hänen hoidoistansa päättyivät aina samalla tavalla samoihin sanoihin: "Luuletko, että voisin tällä tavalla omasta halusta?" mutta samalla se työ mitä hän teki oli toimia muiden ohjeiden mukaan. Minun, hoitohenkilökunnan ja siinä se. Hänen oma työnsä rajoittui siihen mitä muut häneltä pyytävät mutta itsestäni alkoi tuntua siltä, että vaimoni mieluummin valitsee tutun päänsisäisen maailman jossa todellisuutta voi muokata itselleen sopivammaksi eli syyttää muita sen sijaan, että kohtaisi maailman ja elämän sekä yrittäisi tehdä siitä jotain parempaa. Mitään järkeä ajattelussani ei ollut, sen verran tarkasti olen sivusta seurannut tuota päänsisäistä helvettiä joka on masennus mutta mitä kauemmin elin masentuneen vaimoni kanssa sitä vähemmän tajusin ymmärtäväni sairautta ja sen vaikutuksia saati vaimoni suhtautumista ajatteluunsa. Joka tapauksessa epäilys koko touhun mielekkyydestä oli olemassa ja samalla tapaa kuin vaimoni ei päässyt eroon masennuksesta en minäkään päässyt eroon ajatuksistani koskien vaimoni masennusta.
En enää vain jaksanut odotella parempaa aikaa ja haaveilla tulevaisuudesta jota ei ehkä koskaan tule olemaan. Kun omien unelmien uhraaminen tuntui turhalta niin tajusin etten minäkään enää rakasta vaimoni. Välittäminen muuttui velvollisuudeksi huolehtia toisesta ihmisiä, halu auttaa muuttui haluksi olla hyödyllinen. Tunneside oli nyt rikki, katki ja mikään ei sitä enää korjaa. Enää ei ollut jäljellä muu kuin hoitaa ero. Täytin avioerohakemuksen ja katsoin meille molemmille asunnot. Prosessi oli raskas mutta pahinta oli vaimoni apatia. Ikään kuin edes avioerolla ei olisi merkitystä. Kaipasin huutoa ja vihaa, riitelyä koska halusin vain tunnetta hänestä. Sitä en saanut. En tuntenut saaneeni asioita loppuun asti tai puhuttua mitään läpi. Paljon jäi selvittämättä mutta siinä vaiheessa kun pakkasin hänen tavaransa pakettiautoon ja vein hänet uuteen asuntoonsa tajusin tämän olleen oikea valinta. Tiettyä outoutta oli hoitaa asiat sivistyneesti ja kun appiukon kanssa kannoimme hänen tavaroitansa vaimoni uuteen asuntoon niin tunsin miten meillä molemmilla oli yhteys. Hän sanoi ymmärtävänsä ja se tässä olikin ehkäpä surullisinta.
Mikään ei päättynyt suureen tunteeseen vaan viimeisen kerran näin tulevan ex-vaimoni kun toin hänen viimeiset vaatteensa. Se hetki ei ollut sen enempää katkeransuloinen tai kaunis. Tunteella alkanut apatiana päättyi ja viimeisen halauksen jälkeen lähdin kotiin. Tuntui oudolta oppia elämään yksin, murehtia omista asioista ja postit koskevat vain minua. Nyt loppui pelko saada soitto sairaalasta saati murehtia kesken työpäivän siitä mitä vaimo tekee. Taas sai olla ja harrastaa, tosin kohtalon ivana koronavirus tottakai rajoitti elämää muttei läheskään niin paljoa kuin syrjäytynyt vaimo.
Syy miksi kirjoitin tämän on se etten keksinyt parempaakaan paikkaa kirjoittaa omista kokemuksista ja koska halasin purkaa tunteitani. Vieläkin on outoa tuntea jotain muuta kuin huolta mutta näin lauantain kunniaksi on hyvä päivä ottaa alkoholia ja mennä saunaan. Jos jotain opetusta on haettava niin se ettei kaikilla asioille maailmassa voi itse niin paljoa kuin haluaisi ja totuus sellaisena kuin se on.
submitted by masentuneenPuoliso to Suomi [link] [comments]